Sääjärkytys

Sitä ei vaan sitten osannut odottaa, että täällä on suomalaisittain kesä. Ulkona on lämmin, sellainen "ilman takkia pärjää" -keli. En vaan osaa sisäistää palmuja, merta, auringonpaistetta ja ennen kaikkea lumen poissaoloa. Käveltiin St Juliansiin ja syötiin pastaa, katseltiin maisemia ja yritettiin tajuta, että ollaan täällä seuraavat viisi kuukautta. Huone on mukava, ilmastointilaite hurisee säännöllisen epäsäännöllisesti tuossa vieressä ja saksalainen ja belgialainen tyttö syövät illallista keittiössä.

Saapuminen keskellä yötä oli melkoinen seikkailu. Amsterdamissa sanoin, että koska tähän asti kaikki on mennyt niin hyvin, täytyy jonkin kohta mennä huonosti. Maltan kentällä ei sitten ollut vastaanottajaa, kuten olisi pitänyt olla. Otettiin taksi, joka ajoi sellaista rallia, että hekottelimme hermostuneesti ja puristimme penkkiä. Kaikkiin mutkiin ajettiin täyttä vauhtia, lainkaan jarruttelematta. Välillä ajeltiin kaistalta toiselle ja kaistojen välissä. Perille päästessä yövahti ei tiennyt meidän tulostamme. Vahti ohjasi meidät ilmeisesti jonkinlaiseen yllättävien yövieraiden huoneeseen, johon majoitetaan isompiakin porukoita. Saatiin omat sängyt, mutta huone oli kylmä, sotkuinen ja selvästi jonkun toisen jäljiltä. Ajattelin, että astmakohtauksen saaminen olisi ehkä tarpeeksi hyvä syy saada vakuusrahat takaisin ja etsiä uutta asuntoa. Ahdisti, mutta yritettiin suhtautua huumorilla. Yhtäkkiä muistin, että Maltalla on torakoita, ja yritin kuunnella niiden ripinää puoli viiteen asti. Paleli.

Sitten aamulla respan nainen oli yliystävällinen, pahoitteli yövahdin käytöstä ja selitti, että kyllä meistä tiedettiin, mutta ei vaan haluttu herättää minun huoneessani jo majailevaa Lisaa. Siksi väliaikaismajoitus. Siinä oli ehkä vähän selittelyn makua, mutta kun toinen oli niin mukava, niin me oltiin vain että "jees jees, of koors, nou problem".

Oma huone onkin sitten ihan eri maailmasta. Parveke on jonkinsorttista puutarhaa/maatilaa kohti. Sieltä saa tuoreita vihanneksia ja hedelmiä. Kukko kuuluu kiekuvan säännöllisin väliajoin... siitä eräs täällä majaillut varoittikin. Terkut vaan Teealle ja muille täällä olleille.

Lisa varoitti, että erotun Maltalla joukosta. Kaikki paikalliset naiset ovat pieniä ja tummia. Tällaista pitkää ihmistä tuijotetaan, sanoi Lisa, itsekin vähintään 175-senttinen. Matin Lisa epäili olevan pisin ihminen saarella.

Ikävä KAIKKIA. Yöllä näin unia, että pidin taas läksiäisiä. Skypen käyttö täytyy aloittaa tänään.

"Me mennään Vaajakoskelle"

Liian aikainen aamu ja pimeää.

Herätyskellon soidessa en ensin suostunut uskomaan, että viimeinen yö kotona oli takana. Eihän sen näin äkkiä pitäisi tulla, lähtemisen siis. Monta päivää oli aikaa hyvästellä kavereitakin. Tavarat oli lattialla avonaisissa laukuissa. Toiseen niistä eilen potkaisin jalkani ja halkaisin isonvarpaankynnen. Ajattelin, että hienoa, sehän näyttää nyt tosi kivalta avokärkisissä sandaaleissa, kunhan sellaisten aika Maltalla koittaa.

Yöllä nukkumaan mennessä tuli vähän itku ennen kuin nukahdin, ja sen jälkeen sekä minä että Ville nukuimme molemmat kevyesti, ympäriinsä pyörien. Ajattelin ensimmäisen kerran miten yksin nukkuminen vieraassa asunnossa saattaisi pelottaa. Sitten ajattelin, että nukuin yksin silloinkin kun Ville oli matkoilla. Ihan ikiomaan sänkyyn tottuu pikkuhiljaa, ainakin vähän.

Linja-autoasemalla päätin, että en itke enää. Eilen olin sanonut Villelle, että en välttämättä halua sen tulevan saattamaan, kun sitten vollotan koko matkan. Asemalla purin huulta ja pussasin Villeä. Vähän aikaa halattiin, katselin samalla bussin renkaita ja ajattelin, että täytyy pysyä tyynenä. Ja pysyinkin. Hei hei, sanottiin, Ville nosti ison kassin ruumaan ja minä nousin kyytiin. Katselin vielä vähän aikaa kun Ville käveli näkyvistä nurkan taakse.

Matilla on krapula, tai ainakin läksiäisten jälkeinen olotila. Se tajusi ostaa pitsaa Lahden asemalla, joten minäkin sitten ostin. Pitsan jämät haisee tuossa vieressä ja maisema on henkeäsalpaavan kaunis aina välillä. Tai ainakin oli ennen Lahtea. Lumi oli tehnyt dyynejä pitkin rinteitä.

Vähän tuntuu siltä, että on vaan matkalla johonkin... Vaajakoskelle, totesi Matti kun lähdettiin liikkeelle. Epätodellinen olo, ei kai sitä voikaan tajuta lähtevänsä puoleksi vuodeksi pois. Äitikin sanoi eilen, että siihen on aika pitkä aika kun seuraavan kerran nähdään, ja minä vaan ajattelin, että no eikä ole. Ehkä se on joku mielen puolustusmekanismi, ettei olisi niin ikävissään valmiiksi. Viimeisen kerran kotona vessassa käydessäni mietin jo, miten takaisin tullessa järjestäisi olohuoneen, kun kämppä on taas vain minun ja Villen.

Nokka on kohti etelää, hyvä niin. Valkonaama saa ehkä vähän väriä. Eka viikko on pelkkää lomailua ja saaren katselua. Bussimatkat maksavat perillä viitisenkymmentä senttiä, joten ehkä hyppään onnikan kyytiin ja katsastan muinaisnähtävyyksiä, kivisiä rantoja ja tiuhaan vaihtuvia temppeliritareiden pikkukaupunkeja.