Unohtunut blogi ja muita aikaan kadonneita asioita

Häpeän puna nousee poskille, kun aina silloin tällöin muistan bittiavaruudessa kelluvan blogin, jonne en ole kirjoittanut sanaakaan herran kuukausiin. Tämä olkoon siis viimeinen yhteenveto kesästäni keskellä talvea, paradoksaalisesti kirjoitettuna keskellä kuuminta, syvintä Suomen kesää.

Kuvittelisin, että blogi voi jäädä vähälle huomiolle siksi, että kirjoittaja on löytänyt ajalleen jotain muuta käyttöä, ja (tunnustetaan…) laiskuuttaan on maannut selällään loput vapaa-ajan rippeet. Kotiin tullessani olin sekaisin kaikesta erilaisuudesta, ikävissäni, väsynyt, täysin rahaton, mutta syvästi selkärankaani myöten rentoutunut. Ja ruskeampi kuin koskaan aiemmin.

Viimeisestä viikosta Maltalla päätimme tiristää ulos kaiken sisällön. Kuljeskelimme rannoilla, poluilla, ravintoloissa, merellä, toreilla ja kylillä. Tuntui kummalliselta jättää hyvästejä kotiin lähteville, ja lopulta itsekin aloin jättää hyvästejä saarelle ja elämälleni siellä.

Toki viimeisen viikon kruunasi kova flunssa ja laivareissun päätteeksi kohonnut korkea kuume, jonka seurauksena istuin viimeisen sunnuntai-illan ensiavussa saadakseni antibiootteja. Mielessä kummittelivat aiemmin Maltalla olleiden kertomukset tuliaisiksi saadusta niveltulehduksesta. Lääkäri pyöritteli jalkojani ja käsiäni ja kyseli, josko niveliin tai lihaksiin oli sattunut. Oli, vastasin, ja säikähdin vähän, mutta perusteellisen tutkimuksen jälkeen selvisin vain antibioottireseptillä ja komennuksella pysyä loppuaika visusti poissa auringosta ja bileistä. ”Is that clear?”, lääkäri tehosti sanomaansa. Pysyinhän minä, ainakin suurimman osan ajasta.

Viimeiset päivät vain katosivat johonkin. Palautimme viime tipassa kurssitehtäviä ja muutaman tärkeän paperin palautus jotenkin unohtui… onneksi kansainvälinenkin posti kulkee.

Yksi hienoimmista kokemuksista loppuajoilta oli kuunpimennyksen kunniaksi järjestetyt juhlat rannalla. Katselimme kun aurinko ensin laski mereen ja kuinka kuu sitten hiljakseen kohosi kukkulan takaa jäädäkseen Maan varjoon. Ranta oli täyttyi ihmisistä ja musiikista illan myötä. Nauroimme puolen vuoden aikana sattuneille jutuille ja suunnittelimme tulevaisuutta: kuka hakisi toiseen vaihtoon ja minnekin, missä näkisimme seuraavan kerran ja mitä tapahtuu kun menemme kotiin. Sanoin, että meidän pitäisi tavata uudestaan seuraavan kuunpimennyksen aikaan. Et varmasti muista tuota enää silloin, kun se tapahtuu, joku uhosi. Kirjoitin suunnitelman muistiin päiväkirjaani.

Päällimmäiseksi tunteeksi Maltalta lähtiessä jäi se, että meillä jokaisella tuntui olevan edessä elämää mullistavien ratkaisujen tekeminen. Kuluneen kuukauden aikana itse kukin on palannut kotiin, mutta ei aivan entiseen elämäänsä. Yksi pakkaa pian laukkunsa lähteäkseen töihin Espanjaan. Joillakin opinnot tulivat päätökseen heti kotiinpaluun jälkeen ja kotona odotti valmis vakituinen työpaikka. Jotkut palasivat perustaakseen omaa kotiaan rakkaansa kanssa, kun taas toiset tulivat siihen tulokseen, ettei entiseen ole enää paluuta ja lähtivät omilleen.  Ilmiölle oli olemassa kaiken kattava nimi, jota hoettiin nyökytellen päätä ymmärtäväinen ilme kasvoilla: ”The Erasmus effect. I know what you’re going through”.

Aina toisinaan, vaikkapa autossa istuessa, ruokaa laittaessa tai uidessa saattaa mieleen palata jokin juuri siihen hetkeen liittyvä muisto. Alkaa naurattaa, ja lähistöllä olevat ihmiset katsovat kuin hullua. Perhe ja kaverit saavat kuulla loputtomiin tarinoita, jotka alkavat sanoilla ”ai niin, siellä Maltalla…”, ja itse on vain niin kovin tyytyväinen siihen, että kokemuksestaan voi puhua, vaikkei ihan kaikkea voikaan selittää ja jakaa. Ja samalla on niin ikäväkin.

Onneksi ikävöinnin kohteita pääsee pian näkemäänkin. Ensimmäinen saapuu Suomeen pian, ja muita näen hieman myöhemmin. Niin kuin kaikki vaihdosta palaavat varmasti toteavat: parasta, mitä matkalta käteen jäi ovat ympäri Eurooppa sirotellut ystävyydet.

Summa summarum: ikävöin auringonpaistetta, yhteiseloa, uima-allasta, hiekkarantoja, busseja, vihanneksia farmilla, isoja yhteisiä illallisia, elokuvailtoja, mielipuolista liikennettä ja huutavia äkäisiä maltalaisia. En kaipaa huutavaa kukkoa ja sen kaveria huutavaa riikinkukkoa, pitkää kuumaa kävelyä yliopistolle, myöhästeleviä busseja ja takkuilevaa, kallista internetiä.

Katson haalenevaa rusketustani ja suunnittelen, että mitä ja missä seuraavaksi.

Sevillassa ja oikeasti siellä. Maltalla ja oikeasti siellä.

”Mulla on ongelma”, sanoi saksalainen kaveri. ”Joka ikisessä elämänvaiheessa suunnittelen aina vaan sitä seuraavaa vaihetta”. Istuimme syömässä sevillalaisessa ravintolassa menneenä viikonloppuna. Muutaman päivän retki pois saarelta teki ihan hyvää.

Tajusin, että kärsin ihan samasta, jatkuvasta tulevan miettimisestä. En muista milloin olisin viimeksi keskittynyt vain ja ainoastaan hetkessä elämiseen. Ajattelematta, missä olen seuraavana keväänä; mitä tapahtuu kun joululoma tulee; miten aion viettää seuraavan kesä; mitä uusia juttuja tekisin seuraavana vuonna. Huomaamatta ajatteluun käytetty hetki katoaa jonnekin ulottuvuuksien väliin eikä enää palaa takaisin. Ja niitä hetkiä on paljon.

”Mutta Maltalla sitä ei tapahdu”, totesi saksalainen, ja tiesin sen olevan totta. Elämässä tuntuu olevan paljon vähemmän kadotettuja hetkiä. Kaikki näyttäisi olevan tässä ja nyt. Jossain vaiheessa jokainen meistä täällä olevista alkaa ajatella kotiinpaluuta, arkea, tulevaisuutta. Mutta ei ihan vielä. Mieli vain kieltäytyy ulottumasta sellaisiin asioihin, jotka eivät tapahdu juuri tällä hetkellä, tai jossain läheisessä tulevaisuudessa. Eikä se harmita ollenkaan.

Sevillassa tuota tunnetta vahvisti entisestään sekä minun että saksalaisen sairastama vatsatauti. Siinä sitä ihminen todella tuntee elävänsä hetkessä, kun kaikki vatsan lihakset kramppaavat työntääkseen ulos viimeisetkin ruoan tähteet. Onneksi aivan koko reissua ei tarvinnut vessassa viettää, vaan lopulta olo helpotti ja kaikki kykenivät seisomaan Sevillan täyteen tungetuilla kaduilla seuraamassa hassujen hattujen koristamia pääsiäiskulkueita. Semana santa oli houkutellut koko kaupungin ulos kaduille ja ravintoloihin. Niin kaunis kaupunki! 

Me suomalaisetkin haluamme tarjota parasta pääsiäisperinnettämme muunmaalaisille: tarjouduimme piilottamaan pääsiäismunia. Tuolla ne odottavat keittiön pöydällä kätkijäänsä.

Uppoutuminen

Jo yli kaksi kuukautta. Niin pitkään tällä saarella on mennyt. Aika vaan katoaa johonkin, ja välillä bussissa istuessa tai yliopistolta kotiin kävellessäni huomaan laskevani kuinka paljon aikaa on vielä jäljellä, enkä uskalla ajatella miltä lähteminen tuntuu.

Blogi on tietysti unohtunut autuaasti. Samalla tavalla tuntuu katoavan Suomessa opitut rutiinit ja tavat, kaikki tuntuu menevän toisin. Gradu odottaa tekijäänsä muistitikulla. Aamuisin syön erilaista ruokaa kuin ennen ja pidän sen mausta. Välillä ikävöin ja muistutan itseäni, että on hyvä ikävöidä. Sitten kaikki ikävä ja epäröinti taas unohtuu kun uppoudun ympärillä olevaan ja ajatukset kääntyvät pois omasta itsestä.

Rakastan viikonloppuja ja iltapäiviä, jolloin lähdetään isommalla tai pienemmällä porukalla retkelle jonnekin. Kuuden tunnin talsiminen auringossa johtaa tietenkin palaneisiin hartioihin, mutta mikään palovamma ei voisi pilata sellaisia päiviä. Sitä paitsi, välillä kärähtäneitä paikkoja voi vilvoitella Välimeressä väistellen meduusoja 'Jellyfish, jellyfish!’ huudellaan toisillemme matalassa rantavedessä. Sitten jatketaan taas matkaa suolakiteet silmäluomilla, etsimme polkuja ja teitä ja oikaisemme peltojen poikki peläten vihaisia vahtikoiria ja nilkkojen nyrjäyttämistä kivimuureilla. Ihmettelin taas tänään, miten kaunista täällä voi olla. Yhtenä hetkenä on kuin kävelisi kuussa, toisena on kuin astuisi vehreään paratiisiin. Tänään kivikkoisten polkujen ja peltojen jälkeen huomasin leukani palaneen... on täysi mysteeri miten se tapahtui.

Kameran akut tyhjenivät ja laiskuuttani en ole saanut niitä ladattua. Välillä tulee sellaisia hetkiä, joina vain miettii mikä harmi on, ettei juuri nyt ole kameraa käsissä: bussissa, kun istuu ovettoman aukon edessä ja katsoo ohi kiitävää maisemaa; patikoidessa, kun kulkukissa seuraa kaveria kivisellä muurilla; kun lenkillä ollessaan näkee kerrostalojen välissä yhtäkkiä hevosen aitauksessaan; sunnuntai-iltana, kun kaikki ovat väsyneitä ja makaavat siskonpedissä katsomassa elokuvaa. Yritän tallentaa mielessäni kaikki sellaisetkin hetket. Lopultakin naapurin saksalainen poika tajusi ottaa kuvan, kun hieroin yhden kaverini hartioita ja toinen tiskasi takanani astioita. Katselin otosta tänään ja ajattelin, että näytämmepä arkisen onnellisilta... ja ruskettuneilta.

Itsensäetsijä

Luin kaverini blogista joku aika sitten, että vaihdossa keskittyy itseensä enemmän kuin siinä kotomaassa elettävässä elämässä. En siinä lukiessani oikein osannut samaistua ajatukseen, mutta nyt sitä sulateltuani tajuan mitä kaverini tarkoitti. Kaikki mitä täällä tapahtuu, tuntuu tapahtuvan minulle. En muista milloin viimeksi olisin ajatellut sillä tavalla. Tavallaan se on surullista.

Minusta on ihanaa, että asiat tapahtuvat vaihteeksi minulle. Ja että ympärilläni on muita ihmisiä, jotka ajattelevat varmaankin samalla tavalla. Yhdessä sitten ihmettelemme kaikkea kummallista ja ainutkertaista tällä pienellä saarella. Ja mitenköhän pitkään muistan tämän?

Eräänä iltana kohdalle osui sellainen hetki, kun kävimme konsertissa Vallettassa Manoel-teatterissa. Kuunneltiin parvella kun orkesteri esitti vanhaa elokuvamusiikkia, ja ajattelin, että tätä muistelen sitten vanhana, tätä nimenomaista hetkeä. Hetkeksi liikutuin, ja sitten taas nauroin miehen tunteikkaalle lavaliikehdinnälle. Ja seuraavaksi lauloimme Hey Juden mukana.

Lauantain karnevaalit Gozolla taas olivat sellaiset juhlat, joissa unohtaa sekä itsensä että kaiken omaisuutensa. Itse en mitään hävittänyt (paitsi yhdesti kaverit siinä helvetillisessä ihmisten paljoudessa), mutta toisille ilta maksoi omaisuuden kastuneiden, unohdettujen ja mahdollisesti varastettujen vaatteiden, kännyköiden, kameroiden ja juomien vuoksi. Tanssin niin kovaa että missasin muun muassa kansan niskaan heitellyt kalat ja lavalle tanssimaan nousseen kaverini. Lopulta nukahdin terminaalin lattialle paluulauttaa odotellessa, vierelläni onneksi kaksi irlantilaista kaveriani, joten aivan turvassa olin silti. Olettaen, että humalaisiin, nukahteleviin irlantilaisiin voi luottaa.

”I think I’ll stay here on Gozo for the night”, sanoi kroatialainen Boris terminaalissa. ”But you don’t have anywhere to sleep!”, yritin. ”Yeah, I’ll stay somewhere outside”, vastasi Boris ja laahusti jonnekin tuuliseen ja hämärään yöhön, eikä kuulemani mukaan ollut ainoa Gozon hyiseen ulkoilmaan nukkumaan jääneistä.

Liftarin saari

Veljeni Janne kysyi tänään naamakirjassa, josko täältä löytyisi halpoja pyöriä joilla polkea pitkin saarta."Ei", sanoin, "en ole nähnyt. Ja todennäköisesti kuolisin välittömästi tässä liikenteessä."

Annetaanpa esimerkki: Mattiin osui tässä männä päivänä auto. Peili kopsahti käsivarteen, mitään ei mennyt rikki (autossa tai Matissa), mutta kuski varmasti huomasi mitä tapahtui. Tapana ei kuitenkaan näytä olevan pysähtyä ja kysyä kuinka kävi. Autoilijat ajavat kuin vasta autokoulunsa päättäneet pojanklopit, ja motoristit ajavat kuin... no, motoristit.

Bussikuskit ovat sitten tarina erikseen. Tutustumispäivänä yliopistolla meille puhui unkarilainen poika, joka kehoitti istumaan bussissa lähelle niitä kuskeja, jotka ovat koristelleen ajopelinsä pyhimysten kuvin. Heiltä kuulema oppii kaikki parhaat maltalaiset kirosanat. En ole eläissäni pelännyt liikenteessä niin paljon kuin kahtena erillisenä kertana tällä saarella: lentokentältä tullessa taksin kyydissä (ei jarrua, vaan kaasua mutkan lähestyessä), ja eräänä yönä Bugibbasta tullessa (avoimin ovin kulkeva bussi, jonka kuljettaja nauroi huomatessaan meidän kauhun vääristämät ilmeemme).

Liikenteeseen liittyy täällä eräs toinenkin ongelma. Yliopistolle pääseminen oikeaan aikaan on vähän haasteellista. Jos haluaa vaikkapa kello yhdeksän alkavalle luennolle, on bussiin hypättävä kahdeksalta. Siksipä olemme Matin ja saksalaisen Tommin kanssa välillä liftanneet. Kaikkina kolmena aamuna peukkukyyti on löytynyt parin minuutin sisään, aamulla ajavat työmatkalaiset tuntuvat olevan kovin hyvällä tuulella. Eilen matkustimme Matin kanssa vihanneksia kuskanneen pakettiauton etupenkillä. Yksin en ehkä lähtisi tien varteen kyytiä etsimään, mutta näin porukalla se on ehkä yksinkertaisin tapa päästä yliopistoa edeltävän valtavan kukkulan päälle. Hyväsydämiset, ihanan hullut maltalaiskuskit!

Oikean Erasmuksen alku

Ensimmäiset luennot ohi. Slave Narratives oli juuri sitä mitä nimi lupaa, eikä luennoitsija tuhlannut sekuntiakaan aikaa: ovesta sisään, paperit esille, ja suoraan orjakaupan kiehtovaan historiaan. Kuuntelimme tunnin verran tauotonta esitelmöintiä orjakaupan alkuvaiheista aina sen kieltämiseen asti, ja ilmeisesti oletus on, että alamme välittömästi perehtyä orjien elämästä kertovaan kaunokirjallisuuteen. Shakespeare’s Comedies täytti sekin nimen asettamat odotukset, koska luennoitsija keskittyi tunnin ajan käymään vaihe vaiheelta, yksityiskohta yksityiskohdalta läpi The Tempest- teosta. Jos vaan tajuaa suurimman osan maltalaisen korostuksen peittämästä englannin kielestä, asiat ovat hyvin. Luennoilla ei juuri tarvitse olla aktiivinen, varsinkaan massa-sellaisilla, jos ei aktiivisuudeksi lasketa saksalaisten opiskelijoiden ”please can you repeat that” ja ”what was that again?” –huuteluja. Aina en itsekään ymmärrä, mutta huomasin, että on aika kätevää luntata vieressä istuvan maltalaisen muistiinpanoja, mikäli luennoitsijan puhe on käsittämätöntä.

Meillä suomalaisilla ei taida olla samanlaista hätää kurssien kanssa kuin joillakin muilla. Osalla vaihtareista lukukauden ETCS-saldo pitäisi olla 35 pistettä (!), mikä on aivan järjetön määrä, mutta itse en ainakaan sellaiseen aio revetä.

Eilen oltiin ekoissa Erasmus-bileissä Vallettassa. Jostain syystä paikallinen opiskelijajärjestö oli järjestänyt paikalle kuljetuksen jo kello 9, joten ainakin me Garden View’sta tulevat olimme baarissa tuhannesti liian aikaisin. Hauska ilta silti, kunhan aikaa kului ja ihmisiä saapui paikalle lisää. Arvostin uusien ihmisten tapaamista ja komeaa maisemaa ulkona, mutta perinteisesti jo kahdentoista maissa kahdesta naistenvessasta toinen lakkasi toimimasta ja molemmista loppui paperi. Vessajonossahan oli sitten helppo tutustua muihin hädässä kärvisteleviin Erasmusnaisiin.

Tänään sain uuden kämppiksen. Nukuin vielä silloin yhdentoista-kahdentoista maissa kun toinen suomalainen Hanna koputti ovelleni, ja moikkasi nopeasti englanniksi. Ensin en tajunnut vaihtaa suomeen, vaikka olin jo respasta saanut tietää, että kämppis on samasta maasta kotoisin. ”Ai moi, mä oon Hanna kans” sanoin vasta kun lopuksi kysyin Hannan nimeä. Ihan kiva asustella suomalaisen kanssa. Sen olen huomannut, että jatkuva kielen vaihtelu suomen ja englannin välillä saa pään sekaisin. Eilen koetin kertoa suomalaisille tytöille, mitä opiskelen Jyväskylässä, enkä kerta kaikkiaan saanut sanaa ”journalistiikka” ulos suustani. Kykenin vain nauramaan. Näin tehdään lähtemätön vaikutus.

Tänä päivänä olen laiskotellut. Ihanan löysä sunnuntai. Aurinko lämmitti mukavasti parvekkeella istuessa. Kahdeksan maissa minä ja Hanna ujuttauduimme ovelasti synttärisankari-Matin asunnolle, ja pian italialaiset saapuivat yllärikakun (tai oikeastaan kahden) kanssa. Ihanat italialaiset: niiden kanssa voi jutella niitä näitä, mutta koskaan ei ole ihan varmaa, tuleeko ymmärretyksi ollenkaan tai ymmärtääkö itse varmasti, mitä toinen sanoo. Kaikki nyökyttelevät ja hymyilevät ja taputtelevat hyväksyvästi olalle. Si, si. Ja aina ne haluavat tiskata muiden jäljiltä.

Italialaista kielitietoutta voi ihailla muun muassa Matin uusimman postauksen loppupäästä: http://mattimaltalla.blogspot.com/