Liftarin saari

Veljeni Janne kysyi tänään naamakirjassa, josko täältä löytyisi halpoja pyöriä joilla polkea pitkin saarta."Ei", sanoin, "en ole nähnyt. Ja todennäköisesti kuolisin välittömästi tässä liikenteessä."

Annetaanpa esimerkki: Mattiin osui tässä männä päivänä auto. Peili kopsahti käsivarteen, mitään ei mennyt rikki (autossa tai Matissa), mutta kuski varmasti huomasi mitä tapahtui. Tapana ei kuitenkaan näytä olevan pysähtyä ja kysyä kuinka kävi. Autoilijat ajavat kuin vasta autokoulunsa päättäneet pojanklopit, ja motoristit ajavat kuin... no, motoristit.

Bussikuskit ovat sitten tarina erikseen. Tutustumispäivänä yliopistolla meille puhui unkarilainen poika, joka kehoitti istumaan bussissa lähelle niitä kuskeja, jotka ovat koristelleen ajopelinsä pyhimysten kuvin. Heiltä kuulema oppii kaikki parhaat maltalaiset kirosanat. En ole eläissäni pelännyt liikenteessä niin paljon kuin kahtena erillisenä kertana tällä saarella: lentokentältä tullessa taksin kyydissä (ei jarrua, vaan kaasua mutkan lähestyessä), ja eräänä yönä Bugibbasta tullessa (avoimin ovin kulkeva bussi, jonka kuljettaja nauroi huomatessaan meidän kauhun vääristämät ilmeemme).

Liikenteeseen liittyy täällä eräs toinenkin ongelma. Yliopistolle pääseminen oikeaan aikaan on vähän haasteellista. Jos haluaa vaikkapa kello yhdeksän alkavalle luennolle, on bussiin hypättävä kahdeksalta. Siksipä olemme Matin ja saksalaisen Tommin kanssa välillä liftanneet. Kaikkina kolmena aamuna peukkukyyti on löytynyt parin minuutin sisään, aamulla ajavat työmatkalaiset tuntuvat olevan kovin hyvällä tuulella. Eilen matkustimme Matin kanssa vihanneksia kuskanneen pakettiauton etupenkillä. Yksin en ehkä lähtisi tien varteen kyytiä etsimään, mutta näin porukalla se on ehkä yksinkertaisin tapa päästä yliopistoa edeltävän valtavan kukkulan päälle. Hyväsydämiset, ihanan hullut maltalaiskuskit!