Sevillassa ja oikeasti siellä. Maltalla ja oikeasti siellä.

”Mulla on ongelma”, sanoi saksalainen kaveri. ”Joka ikisessä elämänvaiheessa suunnittelen aina vaan sitä seuraavaa vaihetta”. Istuimme syömässä sevillalaisessa ravintolassa menneenä viikonloppuna. Muutaman päivän retki pois saarelta teki ihan hyvää.

Tajusin, että kärsin ihan samasta, jatkuvasta tulevan miettimisestä. En muista milloin olisin viimeksi keskittynyt vain ja ainoastaan hetkessä elämiseen. Ajattelematta, missä olen seuraavana keväänä; mitä tapahtuu kun joululoma tulee; miten aion viettää seuraavan kesä; mitä uusia juttuja tekisin seuraavana vuonna. Huomaamatta ajatteluun käytetty hetki katoaa jonnekin ulottuvuuksien väliin eikä enää palaa takaisin. Ja niitä hetkiä on paljon.

”Mutta Maltalla sitä ei tapahdu”, totesi saksalainen, ja tiesin sen olevan totta. Elämässä tuntuu olevan paljon vähemmän kadotettuja hetkiä. Kaikki näyttäisi olevan tässä ja nyt. Jossain vaiheessa jokainen meistä täällä olevista alkaa ajatella kotiinpaluuta, arkea, tulevaisuutta. Mutta ei ihan vielä. Mieli vain kieltäytyy ulottumasta sellaisiin asioihin, jotka eivät tapahdu juuri tällä hetkellä, tai jossain läheisessä tulevaisuudessa. Eikä se harmita ollenkaan.

Sevillassa tuota tunnetta vahvisti entisestään sekä minun että saksalaisen sairastama vatsatauti. Siinä sitä ihminen todella tuntee elävänsä hetkessä, kun kaikki vatsan lihakset kramppaavat työntääkseen ulos viimeisetkin ruoan tähteet. Onneksi aivan koko reissua ei tarvinnut vessassa viettää, vaan lopulta olo helpotti ja kaikki kykenivät seisomaan Sevillan täyteen tungetuilla kaduilla seuraamassa hassujen hattujen koristamia pääsiäiskulkueita. Semana santa oli houkutellut koko kaupungin ulos kaduille ja ravintoloihin. Niin kaunis kaupunki! 

Me suomalaisetkin haluamme tarjota parasta pääsiäisperinnettämme muunmaalaisille: tarjouduimme piilottamaan pääsiäismunia. Tuolla ne odottavat keittiön pöydällä kätkijäänsä.

Uppoutuminen

Jo yli kaksi kuukautta. Niin pitkään tällä saarella on mennyt. Aika vaan katoaa johonkin, ja välillä bussissa istuessa tai yliopistolta kotiin kävellessäni huomaan laskevani kuinka paljon aikaa on vielä jäljellä, enkä uskalla ajatella miltä lähteminen tuntuu.

Blogi on tietysti unohtunut autuaasti. Samalla tavalla tuntuu katoavan Suomessa opitut rutiinit ja tavat, kaikki tuntuu menevän toisin. Gradu odottaa tekijäänsä muistitikulla. Aamuisin syön erilaista ruokaa kuin ennen ja pidän sen mausta. Välillä ikävöin ja muistutan itseäni, että on hyvä ikävöidä. Sitten kaikki ikävä ja epäröinti taas unohtuu kun uppoudun ympärillä olevaan ja ajatukset kääntyvät pois omasta itsestä.

Rakastan viikonloppuja ja iltapäiviä, jolloin lähdetään isommalla tai pienemmällä porukalla retkelle jonnekin. Kuuden tunnin talsiminen auringossa johtaa tietenkin palaneisiin hartioihin, mutta mikään palovamma ei voisi pilata sellaisia päiviä. Sitä paitsi, välillä kärähtäneitä paikkoja voi vilvoitella Välimeressä väistellen meduusoja 'Jellyfish, jellyfish!’ huudellaan toisillemme matalassa rantavedessä. Sitten jatketaan taas matkaa suolakiteet silmäluomilla, etsimme polkuja ja teitä ja oikaisemme peltojen poikki peläten vihaisia vahtikoiria ja nilkkojen nyrjäyttämistä kivimuureilla. Ihmettelin taas tänään, miten kaunista täällä voi olla. Yhtenä hetkenä on kuin kävelisi kuussa, toisena on kuin astuisi vehreään paratiisiin. Tänään kivikkoisten polkujen ja peltojen jälkeen huomasin leukani palaneen... on täysi mysteeri miten se tapahtui.

Kameran akut tyhjenivät ja laiskuuttani en ole saanut niitä ladattua. Välillä tulee sellaisia hetkiä, joina vain miettii mikä harmi on, ettei juuri nyt ole kameraa käsissä: bussissa, kun istuu ovettoman aukon edessä ja katsoo ohi kiitävää maisemaa; patikoidessa, kun kulkukissa seuraa kaveria kivisellä muurilla; kun lenkillä ollessaan näkee kerrostalojen välissä yhtäkkiä hevosen aitauksessaan; sunnuntai-iltana, kun kaikki ovat väsyneitä ja makaavat siskonpedissä katsomassa elokuvaa. Yritän tallentaa mielessäni kaikki sellaisetkin hetket. Lopultakin naapurin saksalainen poika tajusi ottaa kuvan, kun hieroin yhden kaverini hartioita ja toinen tiskasi takanani astioita. Katselin otosta tänään ja ajattelin, että näytämmepä arkisen onnellisilta... ja ruskettuneilta.