Uppoutuminen

Jo yli kaksi kuukautta. Niin pitkään tällä saarella on mennyt. Aika vaan katoaa johonkin, ja välillä bussissa istuessa tai yliopistolta kotiin kävellessäni huomaan laskevani kuinka paljon aikaa on vielä jäljellä, enkä uskalla ajatella miltä lähteminen tuntuu.

Blogi on tietysti unohtunut autuaasti. Samalla tavalla tuntuu katoavan Suomessa opitut rutiinit ja tavat, kaikki tuntuu menevän toisin. Gradu odottaa tekijäänsä muistitikulla. Aamuisin syön erilaista ruokaa kuin ennen ja pidän sen mausta. Välillä ikävöin ja muistutan itseäni, että on hyvä ikävöidä. Sitten kaikki ikävä ja epäröinti taas unohtuu kun uppoudun ympärillä olevaan ja ajatukset kääntyvät pois omasta itsestä.

Rakastan viikonloppuja ja iltapäiviä, jolloin lähdetään isommalla tai pienemmällä porukalla retkelle jonnekin. Kuuden tunnin talsiminen auringossa johtaa tietenkin palaneisiin hartioihin, mutta mikään palovamma ei voisi pilata sellaisia päiviä. Sitä paitsi, välillä kärähtäneitä paikkoja voi vilvoitella Välimeressä väistellen meduusoja 'Jellyfish, jellyfish!’ huudellaan toisillemme matalassa rantavedessä. Sitten jatketaan taas matkaa suolakiteet silmäluomilla, etsimme polkuja ja teitä ja oikaisemme peltojen poikki peläten vihaisia vahtikoiria ja nilkkojen nyrjäyttämistä kivimuureilla. Ihmettelin taas tänään, miten kaunista täällä voi olla. Yhtenä hetkenä on kuin kävelisi kuussa, toisena on kuin astuisi vehreään paratiisiin. Tänään kivikkoisten polkujen ja peltojen jälkeen huomasin leukani palaneen... on täysi mysteeri miten se tapahtui.

Kameran akut tyhjenivät ja laiskuuttani en ole saanut niitä ladattua. Välillä tulee sellaisia hetkiä, joina vain miettii mikä harmi on, ettei juuri nyt ole kameraa käsissä: bussissa, kun istuu ovettoman aukon edessä ja katsoo ohi kiitävää maisemaa; patikoidessa, kun kulkukissa seuraa kaveria kivisellä muurilla; kun lenkillä ollessaan näkee kerrostalojen välissä yhtäkkiä hevosen aitauksessaan; sunnuntai-iltana, kun kaikki ovat väsyneitä ja makaavat siskonpedissä katsomassa elokuvaa. Yritän tallentaa mielessäni kaikki sellaisetkin hetket. Lopultakin naapurin saksalainen poika tajusi ottaa kuvan, kun hieroin yhden kaverini hartioita ja toinen tiskasi takanani astioita. Katselin otosta tänään ja ajattelin, että näytämmepä arkisen onnellisilta... ja ruskettuneilta.