Häpeän puna nousee poskille, kun aina silloin tällöin muistan bittiavaruudessa kelluvan blogin, jonne en ole kirjoittanut sanaakaan herran kuukausiin. Tämä olkoon siis viimeinen yhteenveto kesästäni keskellä talvea, paradoksaalisesti kirjoitettuna keskellä kuuminta, syvintä Suomen kesää.
Kuvittelisin, että blogi voi jäädä vähälle huomiolle siksi, että kirjoittaja on löytänyt ajalleen jotain muuta käyttöä, ja (tunnustetaan…) laiskuuttaan on maannut selällään loput vapaa-ajan rippeet. Kotiin tullessani olin sekaisin kaikesta erilaisuudesta, ikävissäni, väsynyt, täysin rahaton, mutta syvästi selkärankaani myöten rentoutunut. Ja ruskeampi kuin koskaan aiemmin.
Viimeisestä viikosta Maltalla päätimme tiristää ulos kaiken sisällön. Kuljeskelimme rannoilla, poluilla, ravintoloissa, merellä, toreilla ja kylillä. Tuntui kummalliselta jättää hyvästejä kotiin lähteville, ja lopulta itsekin aloin jättää hyvästejä saarelle ja elämälleni siellä.
Toki viimeisen viikon kruunasi kova flunssa ja laivareissun päätteeksi kohonnut korkea kuume, jonka seurauksena istuin viimeisen sunnuntai-illan ensiavussa saadakseni antibiootteja. Mielessä kummittelivat aiemmin Maltalla olleiden kertomukset tuliaisiksi saadusta niveltulehduksesta. Lääkäri pyöritteli jalkojani ja käsiäni ja kyseli, josko niveliin tai lihaksiin oli sattunut. Oli, vastasin, ja säikähdin vähän, mutta perusteellisen tutkimuksen jälkeen selvisin vain antibioottireseptillä ja komennuksella pysyä loppuaika visusti poissa auringosta ja bileistä. ”Is that clear?”, lääkäri tehosti sanomaansa. Pysyinhän minä, ainakin suurimman osan ajasta.
Viimeiset päivät vain katosivat johonkin. Palautimme viime tipassa kurssitehtäviä ja muutaman tärkeän paperin palautus jotenkin unohtui… onneksi kansainvälinenkin posti kulkee.
Yksi hienoimmista kokemuksista loppuajoilta oli kuunpimennyksen kunniaksi järjestetyt juhlat rannalla. Katselimme kun aurinko ensin laski mereen ja kuinka kuu sitten hiljakseen kohosi kukkulan takaa jäädäkseen Maan varjoon. Ranta oli täyttyi ihmisistä ja musiikista illan myötä. Nauroimme puolen vuoden aikana sattuneille jutuille ja suunnittelimme tulevaisuutta: kuka hakisi toiseen vaihtoon ja minnekin, missä näkisimme seuraavan kerran ja mitä tapahtuu kun menemme kotiin. Sanoin, että meidän pitäisi tavata uudestaan seuraavan kuunpimennyksen aikaan. Et varmasti muista tuota enää silloin, kun se tapahtuu, joku uhosi. Kirjoitin suunnitelman muistiin päiväkirjaani.
Päällimmäiseksi tunteeksi Maltalta lähtiessä jäi se, että meillä jokaisella tuntui olevan edessä elämää mullistavien ratkaisujen tekeminen. Kuluneen kuukauden aikana itse kukin on palannut kotiin, mutta ei aivan entiseen elämäänsä. Yksi pakkaa pian laukkunsa lähteäkseen töihin Espanjaan. Joillakin opinnot tulivat päätökseen heti kotiinpaluun jälkeen ja kotona odotti valmis vakituinen työpaikka. Jotkut palasivat perustaakseen omaa kotiaan rakkaansa kanssa, kun taas toiset tulivat siihen tulokseen, ettei entiseen ole enää paluuta ja lähtivät omilleen. Ilmiölle oli olemassa kaiken kattava nimi, jota hoettiin nyökytellen päätä ymmärtäväinen ilme kasvoilla: ”The Erasmus effect. I know what you’re going through”.
Aina toisinaan, vaikkapa autossa istuessa, ruokaa laittaessa tai uidessa saattaa mieleen palata jokin juuri siihen hetkeen liittyvä muisto. Alkaa naurattaa, ja lähistöllä olevat ihmiset katsovat kuin hullua. Perhe ja kaverit saavat kuulla loputtomiin tarinoita, jotka alkavat sanoilla ”ai niin, siellä Maltalla…”, ja itse on vain niin kovin tyytyväinen siihen, että kokemuksestaan voi puhua, vaikkei ihan kaikkea voikaan selittää ja jakaa. Ja samalla on niin ikäväkin.
Onneksi ikävöinnin kohteita pääsee pian näkemäänkin. Ensimmäinen saapuu Suomeen pian, ja muita näen hieman myöhemmin. Niin kuin kaikki vaihdosta palaavat varmasti toteavat: parasta, mitä matkalta käteen jäi ovat ympäri Eurooppa sirotellut ystävyydet.
Summa summarum: ikävöin auringonpaistetta, yhteiseloa, uima-allasta, hiekkarantoja, busseja, vihanneksia farmilla, isoja yhteisiä illallisia, elokuvailtoja, mielipuolista liikennettä ja huutavia äkäisiä maltalaisia. En kaipaa huutavaa kukkoa ja sen kaveria huutavaa riikinkukkoa, pitkää kuumaa kävelyä yliopistolle, myöhästeleviä busseja ja takkuilevaa, kallista internetiä.
Katson haalenevaa rusketustani ja suunnittelen, että mitä ja missä seuraavaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti