Liian aikainen aamu ja pimeää.
Herätyskellon soidessa en ensin suostunut uskomaan, että viimeinen yö kotona oli takana. Eihän sen näin äkkiä pitäisi tulla, lähtemisen siis. Monta päivää oli aikaa hyvästellä kavereitakin. Tavarat oli lattialla avonaisissa laukuissa. Toiseen niistä eilen potkaisin jalkani ja halkaisin isonvarpaankynnen. Ajattelin, että hienoa, sehän näyttää nyt tosi kivalta avokärkisissä sandaaleissa, kunhan sellaisten aika Maltalla koittaa.
Yöllä nukkumaan mennessä tuli vähän itku ennen kuin nukahdin, ja sen jälkeen sekä minä että Ville nukuimme molemmat kevyesti, ympäriinsä pyörien. Ajattelin ensimmäisen kerran miten yksin nukkuminen vieraassa asunnossa saattaisi pelottaa. Sitten ajattelin, että nukuin yksin silloinkin kun Ville oli matkoilla. Ihan ikiomaan sänkyyn tottuu pikkuhiljaa, ainakin vähän.
Linja-autoasemalla päätin, että en itke enää. Eilen olin sanonut Villelle, että en välttämättä halua sen tulevan saattamaan, kun sitten vollotan koko matkan. Asemalla purin huulta ja pussasin Villeä. Vähän aikaa halattiin, katselin samalla bussin renkaita ja ajattelin, että täytyy pysyä tyynenä. Ja pysyinkin. Hei hei, sanottiin, Ville nosti ison kassin ruumaan ja minä nousin kyytiin. Katselin vielä vähän aikaa kun Ville käveli näkyvistä nurkan taakse.
Matilla on krapula, tai ainakin läksiäisten jälkeinen olotila. Se tajusi ostaa pitsaa Lahden asemalla, joten minäkin sitten ostin. Pitsan jämät haisee tuossa vieressä ja maisema on henkeäsalpaavan kaunis aina välillä. Tai ainakin oli ennen Lahtea. Lumi oli tehnyt dyynejä pitkin rinteitä.
Vähän tuntuu siltä, että on vaan matkalla johonkin... Vaajakoskelle, totesi Matti kun lähdettiin liikkeelle. Epätodellinen olo, ei kai sitä voikaan tajuta lähtevänsä puoleksi vuodeksi pois. Äitikin sanoi eilen, että siihen on aika pitkä aika kun seuraavan kerran nähdään, ja minä vaan ajattelin, että no eikä ole. Ehkä se on joku mielen puolustusmekanismi, ettei olisi niin ikävissään valmiiksi. Viimeisen kerran kotona vessassa käydessäni mietin jo, miten takaisin tullessa järjestäisi olohuoneen, kun kämppä on taas vain minun ja Villen.
Nokka on kohti etelää, hyvä niin. Valkonaama saa ehkä vähän väriä. Eka viikko on pelkkää lomailua ja saaren katselua. Bussimatkat maksavat perillä viitisenkymmentä senttiä, joten ehkä hyppään onnikan kyytiin ja katsastan muinaisnähtävyyksiä, kivisiä rantoja ja tiuhaan vaihtuvia temppeliritareiden pikkukaupunkeja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti